Deep South!

Viime kerralla kirjottaessani olin siis paassyt Queenstownin kaupunkiin ja sielta matka jatkui muutaman paivan "levon" jalkeen viela syvemmaksi etelaan kohti Milford Soundia. Milford Sound on Uuden-Seelannin suosituin turistinahtavyys, ja tietenkin se piti kokea.

Yleensa sinne ajellaan paivaretkelle, mennaan parin tunnin laivaristeilylle ja lahdetaan takaisin sivistyksen pariin. Mutta koska aikaa oli, paatimme jaada sinne pariksi paivaksi ihmettelemaan vuonoja ja henkeasalpaavia maisemia. Jo itse ajomatka sinne oli kokemus, edellisena yona oli satanut lunta ja vuorenhuiput olivat kauniin valkoiset kun taas laakso ihanan vihreaa. Saapuessamme satoi ja ilma oli todella harmaa, mutta tama oli itse asiassa hyva juttu silla kaikki upeat vesiputoukset olivat todella voimakkaita ja massiivisia suuren sademaaran takia. Ja mika hienompaa, seuraavat paivat olivat mahtavan aurinkoisia joten saimme todellakin nahda kaksi erilaista puolta. Paljon tekemista Milford Soundissa ei ole, siella on tasan yksi kahvila ja baari, iso satama ja parkkipaikka. Joten aika meni hyvin rentoutuessa. Milford ei itse asiassa ole "sound" eli salmi, vaan "fjord", mutta tatahan eivat ensimmaiset ihmiset tienneet kun tanne saapuivat. Mutta nimi on nimi ja silla mennaan.

Milfordin jalkeen meilla oli ohjelmassa siirtyminen saarelle nimelta Stewart Island. Saarin on 1746 km², ja kolmanneksi "suurin" saari taalla ( pohjois- ja etelasaaren jalkeen...). Ja ilmeisesti hyvin suosittu lomakohde paikallisille, silla lahestyvan pyhan (paasiainen) takia emme saaneet saarelta majoitusta joten oli tehtava uudet suunnitelmat sen suhteen. Kuten jo ehka aiemmin olin maininnut niin reissatessa paivilla ja ajalla ei ole oikeastaan ole merkitysta, paasiainen tuli ihan puskista, oma vika tietenkin, mutta oli turvauduttava plan B:hen. Jaimme siis pyhiksi kaupunkiin nimelta Invercargill. Taisi muuten olla elamani pisin paasiainen! Vaikka tama maa ei kovin uskonnollinen olekaan niin jostain kumman syysta paasiainen otetaan vakavasti ja kaikki paikat on kiinni. Sai etsimalla etsia ruokaa jostain, juomasta puhumattakaan. Baarit ovat kiinni, tai sitten niista saa ruokaa ja YHDEN juoman, ja tama vain ruokailijoille! Onneksi lauantain oli normaalimpi paiva ja itse asiassa paadyimme paikalliselle laukkaradalle katsomaan hevoskisoja. Upeita hevosia, kauniita hattuja naisilla ja muutamaa kokemusta rikkaampana taas kerran.

Matka jatkui Dunedin -nimisen kaupungin kautta takaisin Crazy Queenstowniin. Nyt olin viikon miettinyt ja psyykannut itseni ilmoittautumaan Bungy -hyppyyn, ja tehtava se olisi, jos jossain niin taalla missa laji on syntynyt ja missa se kuuluu "asiaan". Kawarau -silta on paikka jossa kaikki alkoi n. 20 vuotta sitten ja toiminta jatkuu edellleen. Hyppy on 43 m korkea ja alla on kuohuva joki, kaikki oleelliset elementit siis. Jostain kumman syysta en jannittanyt hyppya kovasti etukateen, hammaslaakarille meno on PALJON pahempi paikka, uskokaa.. Pahinta koko hommassa oli ehdottomasti seista siina korokkeella ja yrittaa ylipuhua itsensa tekemaan jotain niin epaluonnollista kuin hypata korkealta alas tuntemattomaan. Itse hyppy kesti ehka sekunnin, kaksi...? ja ennen kuin huomasinkaan minut oli poimittu veneeseen ja koko homma oli ohi. Ymmarran hyvin etta joktut ihmiset jaavat koukkuun adrealiini-urheiluun, silla sitahan tama on. Upea kokemus, ja tekisin uudestaan :)

Toisena Queenstownin paivana osallistuin Lord of the Rings -ratsastukseen. Ihan hauskaa paasta hevosen selkaan taas pitkasta aikaa, huippukohta oli ehka uljas ratsuni Elvis, joka oli mukana itse elokuvassa! Hevonen kavi lapi kolme koekuvausta, sai paikan ja palkinnoksi 450 NZD (n. 200eur).

Nyt on sitten New Zealand South Island nahty, tata kirjottaessa olen taas Kaikourassa matkalla pohjoissaarelle. Hieman jannittaa pystyyko pohjoinen saari edes puoleenkaan siihen mita olen taalla nahnyt, mielipiteita on monia ja se jaa nahtavaksi ja koettavaksi. Huomenna siirrymme laivalla salmen yli Wellingtoniin, paakaupunkiin! Ja katsotaan mita silla on tarjottavana :)